Tälläistä on mun "vaihtarielämä".

Joku tohon edelliseen postaukseen (urheana anonyyminä, propsit siitä sulle) ihmetteli seuraavaa:

"mitä vaihtarielämää toi on ku suomes hengaat jatkuvasti? eikö olis just siistiä olla se koko aika siä ulkomailla ja sit vuoden päästä nähä mitkä asiat on muuttunu ja miten..."

En viittiny vastata kommenttiboksiin kahdesta syystä. 1 sitä ei luultavasti luettaisi ja 2 niin pitkä vastaus kommentissa tuntuis aivan vitun tyhmältä. Niimpä siis omistan tälle aiheelle kokonaisen postauksen, hienoa minä..

Syy numero yksi mun kotonahengailuun on se että koko vuosi paljastu karvaaksi pettymykseksi. Koulus mun englannintaitoa ei ees yritetä parantaa mitenkää, mulla ei oo kavereita, suurin osa ihmisistä on just sellasta ylimielistä lissutyyppiä jollasten kans en tuu toimeen sitte kirveelläkään, mun huone on leipäkomeron kokonen koppero missä on hometta seinissä, vuotava katto, rikkinäiset tiivisteet ikkunassa ja aivan vitun kylmä ku patterikaa ei pelitä niinku pitäis. Ja kaiken lisäksi tästä kaikesta mun vaihtojärjestö EF veloitti noin 8500 euroa josta reilusti yli puolet menee niitten omaan taskuun (todisteet? koulu on ilmasta, mun perhe saa noin 20puntaa viikossa, en oo menny yhellekää vapaaehtoselle leirille ja lennot ei niin kalliita oo).

Toinen syy on se että mä voin. Voisin tulla kotiin vaikka joka viikonlopuksi niin kauan ku en missaa koulua sen takia. Joten miksi vitun helvetissä mä jättäisin käyttämättä tilaisuuden nähdä mun perhettä ja kavereita? Minkä vitun takia mä makaisin mielummin kaks kokonaista viikkoa yksin sängyn pohjalla suremassa paskaa elämääni ja vääntämässä unirytmiäni vituilleen kun mä voisin sosialisoida sellasten ihmisten kanssa joista tykkään? Mun elämän prioriteettien mukaan KAVERIT > KOULU joten en todellakaan jää jonnekki syrjäytymään ku on mahdollisuus tehdä jotain oikeesti kivaa ensimmäisen kerran joululoman jälkeen.

Kaikkihan meni siis niin, että lähdin Britteihin aivan intona, pursuin intoo ja mun odotukset oli niin helvetin korkeella: saan paljon kivoja kavereita joiden kans hengailen suunnilleen yhtä paljon ku mun Suomen kavereiden kans, opin elämästä ja aikuistun.

Ekan kuukauden aikana juttelin vähän mun host-siskon Chiaran kanssa ja tutustuin toiseen saksalaistyttöön Linaan (josta myöhemmin muodostu mun ainoa koulun-ulkopuolella-kaveri koko maassa). Olin silleen joo, vasta eka kuukausi, kyllä tää tästä vielä.

Toisen kuukauden jälkeen tapasin Linan kaverin Annan koska muutettiin Chiaran kans Annan host-perheeseen ku meidän oma lähti kaheks viikoks Turkkiin. Kolme kaveria, eiköhän tällä pärjätä. Päätin mennä viikoksi kotiin ku kuulin että kaikilla mun kolmella puolitutulla on suunnitelmia koko viikoksi eikä ne sisällä mua.

Kolmannen kuukauden jälkeen lakkasin kommunikoimasta turhaan mun host-siskon kans - todettiin että ollaan aivan liian erilaisia. Myös mun tietokone hajos niin etten päässy sillä nettiin ja mun sosiaalinen elämä kävi niin pohjalla koska pääsin käyttämään konetta vaan sillon tällön ku sain Chiaran vakuutettua että mä tartten nettiä enemmän ku se. Siinä vaiheessa oikeesti tajusin kuinka yksin siellä oon ku en saanu yhteyttä mun Suomen kavereihin ja mulle valkeni että ei se tästä tuu enää muuttumaan.

Neljäs kuukausi ja menin jouluksi kotiin. Mua ei oikein kiihottanu ajatus siitä että istuisin uudenvuoden vaihteen yksin omassa homeisessa huoneessani.

Viides kuukausi: vietin suurimman osan ajastani sängyssä. Sairastelin tavallista talvea enemmän sen huoneen takia ku kaikki kylmä ilma pääsi sisälle sen ikkunan paskoista tiivisteistä ja olin paljo pois koulusta. Kukaa ei edes kyselly miksen oo koulussa, ei ees opettajat, se oli aika perseestä.

Kuudes kuukausi, yli puolet ohi! Löysin Linan ja Annan kanssa Laatikon ja ruvettiin käymään siellä joka perjantai. Yksi suunnitelmallinen ilta viikossa enemmän ku mitä mulla on ollu koko vuonna; en ollu niin tappavan masentunu enää.

Seitsemäs kuukausi. Yritettiin hengailla Linan ja Annan kanssa niin paljo ku mahdollista koska tää oli niitten viimeinen kuukausi siellä. Jotenki mulla oli niitä ikävä jo etukäteen koska ne oli mun ainoa kosketus sosiaaliseen elämään tietokoneen ulkopuolella, jotenki mua vitutti niin saatanasti, miten ne kehtaa jättää mut yksin?

Nyt mulla on vielä kaks kuukautta jäljellä siellä enkä mä oikein tiä mitä mä tekisin. Mun ainoat kaverit lähti takasin kotiin joten mun sängystäpoistumisinto lopahtaa varmaan kokonaan. Tuossa yhessä vaiheessa vuotta en meinannu millään saada itteäni tekemään yhtää mitää, huvitti vaan maata koko päivä sängyssä tekemättä mitään ku ei mikää tuntunu vaivan arvoselta. Samanlaista se tulee luultavasti olemaan nää seuraavat kaks kuukautta.

Toivottavasti Arvon Anonyymi on nyt tyytyväinen. Olis niin siistiä vaan olla siellä kokonainen vuosi putkeen ja vaan odottaa koska sekoan, kukaa ei kykene selviämään täysjärkisenä tollasesta ajasta täysin yksin.

Tässä postauksessa ei oo kuvia koska EN VITTU JAKSA NÄHDÄ VAIVAA kiitti ja kuitti.