Best friend means forever

Pihalla on harmaata ja sataa vettä ja mua pelottaa. Luin jotain fanfictionia ja mitä pidemmälle sitä luin, sitä kauheempi olo mulle tuli, niinku paniikki joka kasvaa pikku hiljaa. Oon aina tienny et pelkään tulevaisuutta ja vanhuutta ihan tajuttomasti mut nyt vasta jotenki tajusin sen kunnolla, niin kunnolla et tuntuu vieläki vähä siltä niinku joku olis lyöny mua lekalla takaraivoon. 

En ikinä, ikinä halua olla vanha. Mä en halua joutua kohtaamaan sitä karua todellisuutta jossa mun pitää toivottomana ja avuttomana kattoa vierestä ku perhe ja ystävät kuolee luonnollisista syistä. En haluu ees kuvitella kuinka ahdistunu ja stressaantunu olisin siitä kuinka huonosti yhteiskunta ottaa vanhukset huomioon ku se ahdistaa mua jo nyt ku katton vanhoja ihmisiä jotka joutuu taistelemaan päivästä toiseen ihan yksinkertasten ja normaaleiden päivärutiinien kanssa. 

Mua rupes yhtäkkiä pelottamaan ihan saakelisti että millanen shokki ja pysäytys se tulee mulle olemaan ku kaikki mun kaverit on asettunu aloilleen ja niillä on vakituinen työsopimus, oma koti ja perhe ja mä yritän ettiä jatkuvasti uusia pätkätöitä ku en kouluttamattomana saa kunnon työpaikkaa, asun jossain pienessä yksiössä ja elän nuudeleilla ja kokiksella niinku teini. Tai eihän sitä tiä että tuleeko se olemaan noin vai flippaako maailmankaikkeus ihan kokonaan ympäri ja hommaa mulle ihmisen jota jaksan kattella koko ajan, luo paikan missä saan ja tykkään työskennellä ja saan vielä sellaset tulotki että pärjään niillä.

Emmä tiä. Mun pää on tällä hetkellä niin täynnä ajatuksia ja kaikki maailman mahdolliset (negatiiviset) tunteet myllertää jossaki mun mahan pohjalla etten oikein tiä mitä tekisin. En oo koskaa ollu kovin hyvä pukemaan ajatuksiani sanoiksi mutta jonnekki mun oli pakko saada avautua. Breljaioa onnittelut jos luit tänne asti.

Ps rakastan tuota paitaa.